Muistoja
Makaan sängyssä keskellä yötä ja katselen kun ulkona on lumimyrsky. Pelottaa. Mahassa kiertää. En saa unta. Jatkan lumimyrskyn tuijottamista.
Ovi aukeaa ja napsahtaa kiinni. Kuulen hengityksen. Haistan siitä alkoholin. Taas se tapahtuu. Tunnen käden pakaralla ja pienillä rinnanaluillani. ” Ihanat tisut” se taas sanoo. Yritän teeskennellä nukkuvaa ja olla välittämättä. Oksettaa ja pelottaa. Lopusta ei ole muistikuvaa.
Herään aamulla silmät turvoksissa. Olen varmaan itkenyt itseni uneen.
***********
Vuosi 2013
Kävelen koirien kanssa ulkona. On syksy ja lehdet ovat värittäneet puut kauniiksi. Kurkussa kuristaa ja tuntuu että kehossa on maapallon kokoinen kivi. Oksettaa. Itkettää. En tee kumpaakaan, koska mulle on opetettu että itkeminen on pahasta.
Aina kun nuorempana alkoi itkettämään niin sanottiin ” taas se rääkyy”. Luonteeltaan herkälle ja tunteelliselle itkun pidättäminen oli todella vaikeata. Enää se ei ole vaikeata. Olen opetellut nielemään kyyneleet. Oman posken pureminen on hyvä keino pysäyttää kyyneleet. Sattuu niin perhanasti kun puree oikein kunnolla, mutta eipä ainakaan tule kyyneleitä. Kyyneleet on heikkouden merkki.
Menen kotiin. Lapset on kaverilla pelaamassa ja mies töissä. Päästän koirat hihnasta ja kävelen keittiöön. Otan laatikosta keittiöveitsen ja katselen sitä hetken. ” Tekee varmasti kipeää jos tällä viiltää” ajattelen.
Kävelen vessaan ja katson itseäni peilistä. ”Mikä inhottava merilehmäpaskanaama toi oikein on” mietin. Kyyneleet alkavat jälleen tulla. Taistelen vastaan ja puren taas poskea. Ei tunnu auttavan. Otan veitsen käteen ja asetan sen vasemman rintani päälle ja painan ja vedän samaan aikaan. Sattuu niin helvetisti ja kyyneleet purskahtavat silmistä. Rinnan päällä on hieno arpi ja siitä valuu verta. Teen toisen haavan ja kolmannen ja neljännen.
Viiltaminen helpottaa. Kiinnistän huomion oikeaan kipuun joka tulee rinnassa olevasta haavasta. Henkinen, tuntematon möykky on tämän kaiken keskellä toissijaista.
Ovi käy ja lapset tulevat kotiin. Pesen käteni ja verta valuvan rintani nopeasti. Pesen myös kasvot ettei lapset ihmettele miksi olen naama punaisena kuin itkeneenä. Siihen on helppo sanoa että ” äiti just pesi meikit pois”.
Avaan vessan oven ja hyppään maailmaan jossa sielussani oleva musta pallo määrää olemiseni. Se määrää kauanko jaksan ja miten jaksan. Se määrää tekemiseni ja reaktioni kaikkiin asioihin. Minä olen robotti, joka käy tuolla mustalla pallolla. Tuntemattomalla ystävällä joka on matkannut kanssani lapsuudesta asti.
